Luin ruotsalaisen teologian tohtori Ann Heberlein kirjan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena Kustannus 2010), jossa Ann kertoo elämästään kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Sairautta potevilla on alituinen halu tehdä itsemurha. Hän - menestynyt ja hyvin pärjäävä kirjailija-toimittaja - ei kertaakaan tunnusta elävänsä alituisessa kielteisyydessä.
Suomessa kaksisuuntaista mielialahäiriötä (ent. maanis-depressiivissyyttä) sairastaa alle 0,5 prosenttia väestöstä. Sairaudelle ei ole löytynyt syytä, joten sitä ei osata parantaakaan. Tyypillistä sairaudelle on itsemurhan ohella viehtymys alkoholiin ja päihteisiin. (Ks. lisää THL)
Heberlein kirjaa lukiessani huomasin, että henkilö pohtii alituisesti itsemurhan oikeutusta, koska ei jaksaisi elää "tätä paskaa". Kirjoittaja, vaikka onkin teologi, ei selvästikään arvosta elämäänsä, rakkautta tai puolisoaan eikä Jumalaakaan, jotka kaikki "ovat pettäneet hänet". Hän ei arvosta itseäänkään, koska mielestään "ei kelpaa mihinkään". Hänen miehensä on pappi ja perheessä on kolme lasta, joita "ei kykene rakastamaan oikealla tavalla".
Henkilöllä on runsaasti pelkoja, varsinkin kun pitäisi tehdä päätöksiä, sillä hän "ei tunne seurauksia". Ann on hyvin kaunis vaaleaverikkö, joka parikymppisenä humalassa ollessaan koki väkivaltaisen raiskauksen. Kun hän katselee omaa ja toisten kärsimyksiä, ei hän koe myötätuntoa tai auttamishalua, vaan surkuttelee, miten olisi parempi kuolla pois kuin kärsiä. Hän ihmettelee keskitysleireiltä selvinneitä.
Ymmärrys ja myötätunto itseä ja muita ihmisiä kohtaan ovat vajavaisia. Kirjoittaja analysoi ajatuksiaan, mutta ei tunteitaan, joita hänellä on vain kaksi: maaniset innostuksen vaiheet ja syvät masennuksen vaiheet. Kumpikin vaihe on ajatuksiltaan täynnä negatiivisuutta. Maanisessa vaiheessa hän on tyytymätön kaikkeen, masennusvaiheessa hän on toivoton ja synkkä. Hän on ikään kuin unohtanut kaikki positiiviset tunteet kuten kiitollisuuden, ilon, tyytyväisyyden, empatian, hyväntahtoisuuden, toivon ja rakkauden. Sanoja "kyllä, ihanaa, kaunista, suloista, hienoa" jne. ei hänen sanavarastostaan löydy. Sen sijaan Minä, Minä, Minä on tärkein sana, mutta siihenkin liittyy sana EI. Ann ei usko mihinkään, ei edes itseensä.
Tekstistä syntyy vaikutelma, että Ann on riippuvainen nimenomaan kielteisyydestään ja siihen liittyvistä tunteista: syyllisyydestä, toivottomuudesta, synkkyydestä, alakulosta, pettymyksistä, yksinäisyydestä, kateudesta ja tietenkin raiskatuksi joutumisesta. Hän on riippuvainen myös psykiatristaan ja lääkityksistään, joista ei kuitenkaan koe saavansa mitään apua. Hän tunnustaa valehtelevansa usein, pettävänsä niin itseään kuin muita. Ann ei kykene antamaan anteeksi muille tai itselleen, joten ulospääsyä kielteisyydestä ei löydy. Siksi hän ajattelee, että itsemurha olisi paras ratkaisu lopettaa oma kärsimys ja "päästää muut helpommalla". Silti hän odottaa, että saisi muilta rakkautta, mutta ajattelee, ettei ansaitse sitä. "Kukaan ei osaa rakastaa minua", hän valittaa, mutta ei kerro, miten häntä pitäisi rakastaa. Miten ihmeessä hän on unohtanut kultaisen säännön: "Kohtele muita, kuten toivot itseäsi kohdeltavan?" Toisin sanoen: Rakkautta tai hyvyyttä saa osakseen, jos itse sitä ensin antaa!
Teologina ja papin puolisona Ann pohtii myös Jumalaa, jota syyttää hylkäämisestä, koska ei anna merkkiä olemassa olostaan. Jumalaa hän syyttää myös siitä, että kokee elämänsä niin raskaaksi, täynnä vaatimuksia ja vastuuta olevaksi, mihin ei saa tukea Jumalalta tai yhteiskunnaltakaan. Hän kokee, ettei osaa elää, mutta ihmettelen, mikä on se mielikuva "onnellisesta elämästä", jota hän haluaisi elää ja johon vertaa omaa elämäänsä. Todellisesti hänen elämänsä puitteet ovat hyvin ja paremmin kuin useimmilla muilla.
Jäin miettimään sitäkin, että koskapa Ann Heberlein on väitöskirjassaan tutkinut pahuutta, on hän ikään kuin jämähtänyt kielteisyyden vangiksi, mutta ei tajua kielteisyyden olevan yksi pahuuden muoto. Kielteiset tunteet tuhoavat ihmisen psyykkisen ja fyysisen terveyden, kun taas myönteiset tunteet tunnetusti parantavat. Ann juopottelee, pettää, valehtelee ja syö epäterveellisesti, vaikka älykäs nainen onkin. Miten hän ei sitten tajua mellastavansa negatiivisissa tunteissa ja pyri niistä pois? Miksi hän ei teologina ymmärrä uskon, toivon ja lähimmäisenrakkauden merkitystä elämän iloina? Miksi hän ei edes yritä olla hyvä lähimmilleen ja aloita uutta elämää vaikkapa olemalla rehellinen ja korjaamalla elintapojaan? Koska hän on siihen liian laiska?
Nyt kuulen mielessäni syytöksen siitä, miten en ymmärrä tätä sairautta lainkaan jne. jne... Kysynkin: Onko kaksisuuntainen mielialahäiriö mahdollisesti vain eräs narsismin muoto?
Tosiasia on, että naisilla progesteroni-estrogeenivaihtelut vaikuttavat voimakkaasti mielialoihin. Onko voimakkaille mielialahäiriöille selitys siinä? Pitäisikö tutkia hormonitasot maanisuuden ja masennuksen aikoina? Jokainen nainen ja parisuhteessa elävä mies tietää, miten naisen mielialat vaihtuvat kuukautiskierron myötä, samoin raskauden ja imetyksen aikana. Nykyään tiedetään sekin, että masennuspotilaiden elämänlaatu ja tunne-elämä paranevat merkittävästi jo muutamassa viikossa, kun ravitsemuksessa rasvahappotasaino korjataan.
Kannattaa myös muistaa, että itsekkyys tai itsekeskeisyys on pelkoa: mitä itsekkäämpi, sitä pelokkaampi. Mitä epäitsekkäämpi, sitä rohkeampi. Kaikkein pelottavinta ihmiselle on avata sydämensä ovea Jumalalle. Käytännössä ihminen on pelkoa täynnä, kunnes Jumala siitä hänet vapauttaa.
Kaikille mielialahäiriöistä kärsiville voin lämpimästi suositella Isä Meidän -rukousta yhtenä kokeilemisen arvoisena itsehoitokeinona, sillä rukouksen sanat ovat täynnä toivoa ja rakkautta sekä rauhaa.
(C) Copyright 2019 Tuula L.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti