Vartiaisen, kuten monien muiden ekonomistien taloushuolen keskeisin syy on se, että yhteiskunnan varoilla elätettävien määrä on kääntynyt suuremmaksi kuin yhteiskunnalle tuloja tuottavien määrä. Vartiainen sanoo, että nivelkohta oli vuosi 2009, jolloin työikäisten määrä alkoi vähentyä, millä on suurin vaikutus talouskasvun heikkenemiseen ja sitä kautta elintasomme heikkenemiseen. "Olemme vasta kehityskäyrän alussa", Vartiainen huomauttaa ja kuvailee, miten alijäämä on jo nyt kasvanut hurjaksi.
Valtiontalouden alijäämä on viimeisen 10 vuoden aikana kasvanut noin 8-9 miljardiin euroon. Tämän vajeen paikkaaminen on lähestulkoon mahdoton tehtävä. Vartiainen ynnää, että BKT (Bruttokansantuote) voi kasvaa vain, jos ihmisten a) Työtuntien määrä kasvaa ja b) Työn tuottavuus kasvaa. Eli, jos työn tuottavuus kasvaa kaksinkertaiseksi, myös valtion verotulot kasvavat kaksinkertaisiksi, mutta samalla julkishallinnon kulutkin kasvavat kaksinkertaisiksi. Kun BKT kasvaa nyt vain 1,5 prosentin tahtia, vie verotulojen kasvulla rahoitettuna nykyisenkin kestävyysvajeen paikkaaminen peräti 46 vuotta.
Julkiset menot rahoitetaan ensisijaisesti verotuloilla. Menoja ovat julkiset työvoimakustannukset ja varsinkin tulonsiirrot, kuten toimeentulotuki, työttömyyspäiväraha, ansiosidonnainen työttömyysturva, työttömyyseläkeputki, vuorotteluvapaa, kotihoidontuki yms., jotka ovat näiden työikäisten ihmisten vapaa-ajan kustantamista työssäkäyviltä kerätyillä verovaroilla. Koko sosiaaliturva on Suomessa passivoivaa, kun muualla Pohjoismaissa se on aktivoivaa.
Toinen työllisyyttä pahentava ongelma on Suomen erittäin tiukka ja jäykkä yleissitova työehtosopimusjärjestelmä, jossa määritellään yksityiskohtaisesti asioita, jotka voitaisiin sopia yrityskohtaisesti. Näitäkään rajoitteita ei muissa Pohjoismaissa ole. Suomen Ay-liikkeellä on määräävä ote työmarkkinoista, mikä on myös este Suomen yksityisen yritystoiminnan kasvulle, työllistävyydelle ja tuottavuudelle, mistä taas koko julkisen sektorin verotulot ovat riippuvaisia. Vartiainen muistuttaa, että Ay-liikkeellä, jota Vartiainen pitää muutoin hyvänä instituutiona, ei ole eikä se ota minkäänlaista vastuuta hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpidosta tai verotulojen kasvusta.
Kolmas ongelma on se, että Suomi kuuluu euroalueeseen, jonka rahapolitiikka (korot mm.) hoidetaan Euroopan Keskuspankista. Enää ei ole omaa kelluvaa valuuttaa, joka soisi liikkumavaraa taloudelle. Ruotsilla on oma kruununsa ja siten parempi asema kurssi- ja korkovaihteluissa, joilla on suuri merkitys vientiteollisuudelle. Suomella on keinoina vain finanssipolitiikka (verotulojen säätely, valtion omaisuuden myynti, velanotto, julkiset investoinnit) sekä työttömyysprosentin alentaminen, joka nyt on verotulojen kannalta katastrofaalisen suuri (6,6 %, kun pohjoismaissa vain noin puolet tuosta). Julkisuudessa puhuttu 60 000 työpaikan lisäys ei tule riittämään. Eikä työllisyys lähde kasvuun, jos yritysten tuottavuus ja kannattavuus eivät lähde kasvuun.
Talousahdinko Suomessa on itseaiheutettu loukku poliittisin päätöksin. Huonot päättäjät ja jäykät instituutiot eivät kykene joustavoittamaan yksityisen sektorin (yritysten) toimintaa, mikä aktivoisi työllisyyskasvun ja toisi sitä kautta verotuloja valtiolle, vaan nyt uusi hallituskin on entisestään lisäämässä ihmisten vapaa-aikaa veronmaksajien kustannuksella sekä vaikeuttamassa yritysten toimintaa ja siten hidastamassa työllisyyskehitystä. Lisäksi laskelmat ovat tehty 2 prosentin BKT-kasvulle, mikä ei ole ollut todellisuutta yli puoleen vuoteen, vaan suunta on voimakkaasti alaspäin.
Vartiainen kehottaakin analyytikkoja tuottamaan uudenlaista tilastotietoa ja analyysejä (informaatio-ohjausta), sillä ei päättäjillä tai kansallakaan ole riittävää ymmärrystä kansantaloutemme lainalaisuuksista. Erittäin tärkeää olisi tuottaa dataa palkankorotusten vaikutuksesta työllisyyteen (heikentää sitä voimakkaasti) ja julkiseen talouteen (nostaa kustannuksia ja verojen korotuspainetta voimakkaasti). Ja kuinka ollakaan, Ruotsissa tämäkin tieto on julkista!
Vartiainen kehottaa pitämään parempaa huolta edellisten sukupolvien rakentamasta hyvinvointiyhteiskunnastamme, joka on säilyttämisen arvoinen, jos vain poliitikot ymmärtäisivät tehdä järkeviä ja yksityisen sektorin (yritykset) sekä työllisyyden kasvua tukevia päätöksiä. Olemme mukana globaalissa markkinataloudessa, mutta poliitikot ajattelevat edelleen sääntelytalouden (1970-luvun) periaatteilla:
1. Uskotaan, että yritysten voittoja ja palkkoja voidaan säädellä poliittisin päätöksin (vaikka yritysten tuloskehitys riippuu globaaleista markkinoista, kannattavuudesta, kasvusta ja ihmisten kulutuksesta).
2. Uskotaan, että hyvinvointipalveluja voidaan jatkuvasti laajentaa veronmaksajien kustannuksella (kestävyysvaje jo nyt 8-9 mrd euroa).
3. Uskotaan poliittiseen konsensukseen ja etujärjestöjen yhteisymmärrykseen poliittisina toimijoina (eli annetaan korporaatioille valtaa, joka niille ei kuulu).
4. Uskotaan, että talouskasvu on valtion tehtävä (vaikka verotulot syntyvät yritysten menestyksestä ja palkansaajien ansioista globaalissa markkinaympäristössä).
5. Uskotaan, että kansa osallistuu ilomielin poliittisten päättäjien toivomiin ja yhteiskunnan tarvitsemiin taloudellisiin talkoisiin (kerätään poliittisin päätöksin luotuihin ja jatkuvasti kasvaviin julkisiin menoihin ylimääräisiä veroja eli maksajina palkansaajat, yritykset sekä eläkeläiset mm. taitetun indexin muodossa).
Näistä syistä Suomi tulee todennäköisemmin kokemaan taloudellisen katastrofin kuin menestystarinan.
(C) Copyright 2019 Tuula L.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti